Ei. Elämä koiranpennun kanssa EI ole aina pelkkää unelmaa.
Kaikki alkoi kenkien himoitsemisella. Ja pian jouduinkin luovuttamaan yhdet lempikorkkareistani suosiolla järsittäväksi. Ei sillä, mielelläni menen kenkäostoksille uusia metsästämään, mutta kun niiin liiloja on vaikea löytää...:/
Olin varautunut päivittäiseen pissaa ja kakkaa elämään, mutta täystuhoon en.
Kaikki muut kengät neiti on jättänyt nyt rauhaan, kun saavutti päämääränsä järsiä lilojen kenkieni korot kokonaan. Yhden laturin johdon se katkaisi käyttökelvottomaksi. Ja kamerani kantohihnaan se kehitti peräti pakkomielteen...no siitä päästiin sillä, että hihna oli eräänä päivänä saunan jälkeen viitenä palana lattialla, pelkkä nysä kamerassa kiinni.
Eihän se mitään suurempaa ole hajottanut. Pöydälle se keksi alkaa kiipeilemään, ja sitä kautta mainoslehtiset saivat kyytiä. Tuolit kasattiin kerran sivuun pois pöydän luota, mutta silti kun ruokkiksella kotona kävin oli neiti pöydällä. En tiedä miten se sinne oli päässyt, mutta siellä se oli. Tosin ilmeellä "Mamma, auta mut alas!"
Jaahas...
Tylsistyneen koiranpennun ON KEKSITTÄVÄ TEKEMISTÄ!
Sen seurauksena kotoa lähdettäessä seuraa seuraavanlainen rutiini: Kaikki tavarat juustohöylästä kahvinkeittimenjohtoon on siirrettävä pois pöydänreunoilta. Kaikki neljä keittiöntuolia kannetaan eteisaulaan. Keittiöjakkara työnnetään pöydän alle. Katsotaan että vesikupissa on vettä. Työnnetään muutama herkku vessapaperipahviin, joka suljetaan molemmista päistä. Heitetään se, leluja sekä muutama ruokanappula lattialle. JA ÄKKIÄ OVI KIINNI ennen kuin se huomaa.
On turhaa enää edes kuvitella pitkään nukkumista. Ilona alkaa viimeistään kaheksan aikaan vinkumaan tylsyyttään keittiössä. Ja sittenhän se onkin jo käytettävä ulkona ja ruokittava ja käytettävä uudelleen ulkona.
Lattioita en pessyt varmaan vuoteen, nyt ne on pestävä kaksi kertaa viikossa. Muovipussit loppuivat aikoja sitten pissapaperin ja muun paperisilpun takia. Lenkille on lähdettävä kymmenen tunnin työpäivän jälkeen, vesitihkuun ja pimeyteen.
Siltikin...kyllä Ilona tuo elämääni kaipaamaani sisältöä. Vaikka sen kuinka joka päivä salakavalasti hylkää oven taakse, on se pusuttelemassa (ja puremassa), kun tulen kotiin. Tosin pientä vikaa tottelevaisuudessa on huomattavissa, taitaa uhmaikä olla edessä. :)
Eihän sitä voi kuin rakastaa...<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti