Kalle oli maalaiskissa, oikein kunnon kulkuri, joka syntyi kymmenisen vuotta sitten vanhempieni navetassa. Lähistöllä kesämökkeilevä pariskunta kesytti Kallen, ja niin Kallen kesät menivät mökillä hemmoteltavana, talvet navetassa palellessa. Kyllähän Kallea yritettiin rivariin viedä, mutta muutamassa päivässä se karkasi ja ilmestyi kymmenien kilometrien päähän takaisin navetalle.
Kalle vanheni ja alkoi haluta elämäänsä ympärivuotista luksusta. Se jopa yritti häätää eräästä talosta alkuperäiset kissa-asukkaat pois, jotta pääsisi sinne elelemään herroiksi talvellakin. Suunnitelma tietenkin epäonnistui, ja Kallen tulevaisuus näytti yhä harmaalta ja ankealta. Ja tässä kohtaa minä päätinkin muuttaa kotiseudulleni takaisin...
Kalle asui luonani yhden vuoden. Suhteemme oli täydellinen viha-rakkaussuhde, joka toimi molemmin puolin. En koskaan ole ollut erityisemmin kissaihminen, joten alkuun oli hyvin hankalaa totutella ns. "loisen" elämiseen saman katon alla. Loisena pidin sitä sen takia, että mitä hyötyä kissassta oikeasti on? Koiran kanssa voi sentään leikkiä ja käydä lenkillä...Mutta eipä kyllä talvella yhtäkään hiirtä sisällä näkynyt.
Vihasin Kallea niinä pakkasaamuina, kun se venytellen katseli ikkunasta, kun tarvoin lumihagessa sen hiekkalaatikkoa kantaen autotallin taakse tyhjentämään. Paukkupakkasillahan oli aivan turha olettaa, että Kalle olisi viikseäänkään liikauttanut ulosmennäkseen...Vihasin Kallea keväällä, kun se juosten kiiruhti ulko-ovelle, kun itse menin keittiöön. Sen katseesta näkyi "Palvelia, avaa minulle oli!". Ja jos ovi ei auennut, piiskasi sen häntä kiukkuisesti puolelta toiselle. Tässä tilanteessa taisi Kallekin vihata minua.
Heti tullessaan luokseni Kalle joutui ankaralle dietille. Kanaa kermakastikkeessa ei enää näkynyt, vaan se sai totutella nappuloihin ja hyytelöliharuokaan. Jos katse voisi tappaa olisin kuollut joka aamu ensimmäiset kaksi kuukautta Kallen kurkistaessa ruokakupilleen ensimmäisen kerran. "Tätäkö mun pitäs syödä...?" Mutta niin vain nälkä vei aina voiton.
Kuitenkin en voinut olla ihailematta Kallen suloisuutta sen nukkuessa Sfinksimäisen uljaasti sohvanreunuksella, tai sen sirosti nuollessa etutassujaan. Ja kun se sohvanselkänojaa pitkin lähestyi takaraivoani pystyin jo aavistamaan, miten se kohta puskee hiuksiani. Ja kun nukahdin sohvalle saatoin herätä siihen, että se pesee hiuksiani...Rakas suloinen karvapalloseni...<3
Kalle oli helppo lemmikki. Talvella se nukkui, ilmojen lämmetessä sitä ei paljoa näkynyt. Yöt meni usein ulkona, aamulla se tuli kotiin nukkumaan. Ja niin se eräänä syksyiltana poistui yön pimeyteen, eikä sitä aamullakaan enää näkynyt. Lähdin töihin ja illalla palatessani kuulin, että se oli poissa, kokonaan.
Mitä Kallelle tapahtui? Sitä emme tiedä. Tiedämme vain, että se oli todennäköisesti tunteja virunut tonttimme kulmalla sisuskalut hajalla, aivovamman sokeuttamana. Naapurimme oli katin huomannut, ja soittanut äidilleni, kun autoani ei pihassa näkynyt. Äiti sen lopetettavaksi vei. Raukka oli päästänyt kauhistuttavan rääkäisyn tunnistaessaan äitini äänen. Ja ensimmäisen kipupiikin jälkeen Kalle oli venytellyt vielä viimeisen kerran, välittämättä kivusta jota oli tunteja kokenut. Ja silmänsä sulkiessaan ikuiseen uneen oli eläinlääkärikin sanonut: " Kyllä tämä on ihan kunnon kollin elämää elänyt arvista päätellen"
Ja niinhän se on. Sellainen se meidän kulkurimme oli, taisteluissa korvansa repinyt ja nenänsä halkaissut lämpöä ja rakkautta kaipaava vanha herra Kalle...<3
Kirjota BIGistä myös tämmönen ;)
VastaaPoistaPitää kattoo...;)
VastaaPoista