Ei. Elämä koiranpennun kanssa EI ole aina pelkkää unelmaa.
Kaikki alkoi kenkien himoitsemisella. Ja pian jouduinkin luovuttamaan yhdet lempikorkkareistani suosiolla järsittäväksi. Ei sillä, mielelläni menen kenkäostoksille uusia metsästämään, mutta kun niiin liiloja on vaikea löytää...:/
Olin varautunut päivittäiseen pissaa ja kakkaa elämään, mutta täystuhoon en.
Kaikki muut kengät neiti on jättänyt nyt rauhaan, kun saavutti päämääränsä järsiä lilojen kenkieni korot kokonaan. Yhden laturin johdon se katkaisi käyttökelvottomaksi. Ja kamerani kantohihnaan se kehitti peräti pakkomielteen...no siitä päästiin sillä, että hihna oli eräänä päivänä saunan jälkeen viitenä palana lattialla, pelkkä nysä kamerassa kiinni.
Eihän se mitään suurempaa ole hajottanut. Pöydälle se keksi alkaa kiipeilemään, ja sitä kautta mainoslehtiset saivat kyytiä. Tuolit kasattiin kerran sivuun pois pöydän luota, mutta silti kun ruokkiksella kotona kävin oli neiti pöydällä. En tiedä miten se sinne oli päässyt, mutta siellä se oli. Tosin ilmeellä "Mamma, auta mut alas!"
Jaahas...
Tylsistyneen koiranpennun ON KEKSITTÄVÄ TEKEMISTÄ!
Sen seurauksena kotoa lähdettäessä seuraa seuraavanlainen rutiini: Kaikki tavarat juustohöylästä kahvinkeittimenjohtoon on siirrettävä pois pöydänreunoilta. Kaikki neljä keittiöntuolia kannetaan eteisaulaan. Keittiöjakkara työnnetään pöydän alle. Katsotaan että vesikupissa on vettä. Työnnetään muutama herkku vessapaperipahviin, joka suljetaan molemmista päistä. Heitetään se, leluja sekä muutama ruokanappula lattialle. JA ÄKKIÄ OVI KIINNI ennen kuin se huomaa.
On turhaa enää edes kuvitella pitkään nukkumista. Ilona alkaa viimeistään kaheksan aikaan vinkumaan tylsyyttään keittiössä. Ja sittenhän se onkin jo käytettävä ulkona ja ruokittava ja käytettävä uudelleen ulkona.
Lattioita en pessyt varmaan vuoteen, nyt ne on pestävä kaksi kertaa viikossa. Muovipussit loppuivat aikoja sitten pissapaperin ja muun paperisilpun takia. Lenkille on lähdettävä kymmenen tunnin työpäivän jälkeen, vesitihkuun ja pimeyteen.
Siltikin...kyllä Ilona tuo elämääni kaipaamaani sisältöä. Vaikka sen kuinka joka päivä salakavalasti hylkää oven taakse, on se pusuttelemassa (ja puremassa), kun tulen kotiin. Tosin pientä vikaa tottelevaisuudessa on huomattavissa, taitaa uhmaikä olla edessä. :)
Eihän sitä voi kuin rakastaa...<3
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
torstai 11. marraskuuta 2010
Minulla on unelma, ja sen nimi on Ilona
Koirakuume....se poltteli useamman viikon, ja kovasti muuten polttelikin.
Istuin aamut netissä sopivia pentueita katsellen, ja töissä illat meni samoilla sivuilla.
Turhautti, kun sopivaa ei löytynyt. Kriteerit olivat kuitenkin aika väljät. ( Ei pientä koiraa, saa olla sekarotuinen, kunhan siinä ei ole sakasanpaimenkoiraa, eikä haitannut, vaikka koira ei olisikaan ihan pentu enää ollutkaan....)
Lopulta eräänä perjantaiaamuna huomasin jo kuukauden vanhan ilmoituksen sekaroutuisesta pentueesta, mutta ajattelin silti kokeilla. Laitoin tekstiviestin ja mies soittikin heti takaisin.
"Juuri eilen tuli yksi peruutus yhdestä nartusta...tulen huomenna Lapista pentujen kanssa, haluatko tulla kattomaan?" (Ilona oli siis selvästi mulle tarkotettu!)
No todellakin! Työpäivä meni ihan hujauksessa suunnitelmia tehdessä, kunnes tajusin, että pitäisi varmaan kaupassa käydä. Eihän mulla ollut edes ruokakuppia!
Lauantaina avomiehen kanssa ajeltiin Heinolaan, ja siinä ovellahan meidän Ilonamme vastaan tulikin. Katsoin vain että jaahas, siinä menee mun kenkä..........Ilonan nimi osui todella sopivasti, ja Ilonan nimipäivähän se olikin, kun koira kotiin tuli. Kasvattaja hieman kyseli miten on kokemusta koirista, ja millaiseen taloon se on tulossa. Asiallisen oloinen koirahörhö sekin oli, joten hyvin uskalsi luottaa siihen, että pentuja oli hyvin hoidettu.
Ilona sopeutui hyvin uuteen kotiinsa. Miehen tekemästä portista se tuli yli jo ensimmäisen viikon jälkeen, ja kun sen jätti yksin kotiin hieman isommalle alueelle oli täystuho taattu. Vastustin kovasti sitä, että pentu suljentaan oven taakse keittiöön kun se jää yksin, mutta vaihtoehtoja ei enää ollut, kun portti ei sitä pidätellyt, ja akvaarion johdot alkoivat maistumaan hieman liikaa....:/
Monesti olen kuullut, että nimi Ilona täsmää koiralle hyvin. Mutta kai pennussa jotain vikaa olisikin, jos se ei luonteeltaan iloinen ole...;)
Pientä piraijan vikaa siinä toisinaan on, mutta ei voi kun hymyillä rakastavasti, kun se illalla syliini nukahtaa.
Kohta se tulee 13 viikkoa, eikä ole enää mikään ihan pikkanen. Niin se vain kasvaa hurjaa vauhtia. Maanantaina olisi tiedossa ensimmäinen rokotus...saa nähdä, mitä pikkuneiti siihen sanoo...:)
Tyttö on myös kova pusuttelemaan, ja kenkiä se kovasti myös rakastaa. Täydellinen osa MASSAa siis...;P
Istuin aamut netissä sopivia pentueita katsellen, ja töissä illat meni samoilla sivuilla.
Turhautti, kun sopivaa ei löytynyt. Kriteerit olivat kuitenkin aika väljät. ( Ei pientä koiraa, saa olla sekarotuinen, kunhan siinä ei ole sakasanpaimenkoiraa, eikä haitannut, vaikka koira ei olisikaan ihan pentu enää ollutkaan....)
Lopulta eräänä perjantaiaamuna huomasin jo kuukauden vanhan ilmoituksen sekaroutuisesta pentueesta, mutta ajattelin silti kokeilla. Laitoin tekstiviestin ja mies soittikin heti takaisin.
"Juuri eilen tuli yksi peruutus yhdestä nartusta...tulen huomenna Lapista pentujen kanssa, haluatko tulla kattomaan?" (Ilona oli siis selvästi mulle tarkotettu!)
No todellakin! Työpäivä meni ihan hujauksessa suunnitelmia tehdessä, kunnes tajusin, että pitäisi varmaan kaupassa käydä. Eihän mulla ollut edes ruokakuppia!
Lauantaina avomiehen kanssa ajeltiin Heinolaan, ja siinä ovellahan meidän Ilonamme vastaan tulikin. Katsoin vain että jaahas, siinä menee mun kenkä..........Ilonan nimi osui todella sopivasti, ja Ilonan nimipäivähän se olikin, kun koira kotiin tuli. Kasvattaja hieman kyseli miten on kokemusta koirista, ja millaiseen taloon se on tulossa. Asiallisen oloinen koirahörhö sekin oli, joten hyvin uskalsi luottaa siihen, että pentuja oli hyvin hoidettu.
Ilona sopeutui hyvin uuteen kotiinsa. Miehen tekemästä portista se tuli yli jo ensimmäisen viikon jälkeen, ja kun sen jätti yksin kotiin hieman isommalle alueelle oli täystuho taattu. Vastustin kovasti sitä, että pentu suljentaan oven taakse keittiöön kun se jää yksin, mutta vaihtoehtoja ei enää ollut, kun portti ei sitä pidätellyt, ja akvaarion johdot alkoivat maistumaan hieman liikaa....:/
Monesti olen kuullut, että nimi Ilona täsmää koiralle hyvin. Mutta kai pennussa jotain vikaa olisikin, jos se ei luonteeltaan iloinen ole...;)
Pientä piraijan vikaa siinä toisinaan on, mutta ei voi kun hymyillä rakastavasti, kun se illalla syliini nukahtaa.
Kohta se tulee 13 viikkoa, eikä ole enää mikään ihan pikkanen. Niin se vain kasvaa hurjaa vauhtia. Maanantaina olisi tiedossa ensimmäinen rokotus...saa nähdä, mitä pikkuneiti siihen sanoo...:)
Tyttö on myös kova pusuttelemaan, ja kenkiä se kovasti myös rakastaa. Täydellinen osa MASSAa siis...;P
Sallalta lainattu huulipuna maistui hyvälle...
Purkkapallo? Kyllä mun tyttö on taitava.
This bitch loves shoes!
Kallen kanssa Ilona alkoi juuri tulla toimeen ennen kuin Kalle poistui elämästämme. Kyllä niistä olisi vielä kaverit tullu...
torstai 4. marraskuuta 2010
In memoriam
Ennen kuin kerron yhtään enempää Ilonasta, haluan palata Kalleen.
Kalle oli maalaiskissa, oikein kunnon kulkuri, joka syntyi kymmenisen vuotta sitten vanhempieni navetassa. Lähistöllä kesämökkeilevä pariskunta kesytti Kallen, ja niin Kallen kesät menivät mökillä hemmoteltavana, talvet navetassa palellessa. Kyllähän Kallea yritettiin rivariin viedä, mutta muutamassa päivässä se karkasi ja ilmestyi kymmenien kilometrien päähän takaisin navetalle.
Kalle vanheni ja alkoi haluta elämäänsä ympärivuotista luksusta. Se jopa yritti häätää eräästä talosta alkuperäiset kissa-asukkaat pois, jotta pääsisi sinne elelemään herroiksi talvellakin. Suunnitelma tietenkin epäonnistui, ja Kallen tulevaisuus näytti yhä harmaalta ja ankealta. Ja tässä kohtaa minä päätinkin muuttaa kotiseudulleni takaisin...
Kalle asui luonani yhden vuoden. Suhteemme oli täydellinen viha-rakkaussuhde, joka toimi molemmin puolin. En koskaan ole ollut erityisemmin kissaihminen, joten alkuun oli hyvin hankalaa totutella ns. "loisen" elämiseen saman katon alla. Loisena pidin sitä sen takia, että mitä hyötyä kissassta oikeasti on? Koiran kanssa voi sentään leikkiä ja käydä lenkillä...Mutta eipä kyllä talvella yhtäkään hiirtä sisällä näkynyt.
Vihasin Kallea niinä pakkasaamuina, kun se venytellen katseli ikkunasta, kun tarvoin lumihagessa sen hiekkalaatikkoa kantaen autotallin taakse tyhjentämään. Paukkupakkasillahan oli aivan turha olettaa, että Kalle olisi viikseäänkään liikauttanut ulosmennäkseen...Vihasin Kallea keväällä, kun se juosten kiiruhti ulko-ovelle, kun itse menin keittiöön. Sen katseesta näkyi "Palvelia, avaa minulle oli!". Ja jos ovi ei auennut, piiskasi sen häntä kiukkuisesti puolelta toiselle. Tässä tilanteessa taisi Kallekin vihata minua.
Heti tullessaan luokseni Kalle joutui ankaralle dietille. Kanaa kermakastikkeessa ei enää näkynyt, vaan se sai totutella nappuloihin ja hyytelöliharuokaan. Jos katse voisi tappaa olisin kuollut joka aamu ensimmäiset kaksi kuukautta Kallen kurkistaessa ruokakupilleen ensimmäisen kerran. "Tätäkö mun pitäs syödä...?" Mutta niin vain nälkä vei aina voiton.
Kuitenkin en voinut olla ihailematta Kallen suloisuutta sen nukkuessa Sfinksimäisen uljaasti sohvanreunuksella, tai sen sirosti nuollessa etutassujaan. Ja kun se sohvanselkänojaa pitkin lähestyi takaraivoani pystyin jo aavistamaan, miten se kohta puskee hiuksiani. Ja kun nukahdin sohvalle saatoin herätä siihen, että se pesee hiuksiani...Rakas suloinen karvapalloseni...<3
Kalle oli helppo lemmikki. Talvella se nukkui, ilmojen lämmetessä sitä ei paljoa näkynyt. Yöt meni usein ulkona, aamulla se tuli kotiin nukkumaan. Ja niin se eräänä syksyiltana poistui yön pimeyteen, eikä sitä aamullakaan enää näkynyt. Lähdin töihin ja illalla palatessani kuulin, että se oli poissa, kokonaan.
Mitä Kallelle tapahtui? Sitä emme tiedä. Tiedämme vain, että se oli todennäköisesti tunteja virunut tonttimme kulmalla sisuskalut hajalla, aivovamman sokeuttamana. Naapurimme oli katin huomannut, ja soittanut äidilleni, kun autoani ei pihassa näkynyt. Äiti sen lopetettavaksi vei. Raukka oli päästänyt kauhistuttavan rääkäisyn tunnistaessaan äitini äänen. Ja ensimmäisen kipupiikin jälkeen Kalle oli venytellyt vielä viimeisen kerran, välittämättä kivusta jota oli tunteja kokenut. Ja silmänsä sulkiessaan ikuiseen uneen oli eläinlääkärikin sanonut: " Kyllä tämä on ihan kunnon kollin elämää elänyt arvista päätellen"
Ja niinhän se on. Sellainen se meidän kulkurimme oli, taisteluissa korvansa repinyt ja nenänsä halkaissut lämpöä ja rakkautta kaipaava vanha herra Kalle...<3
Kalle oli maalaiskissa, oikein kunnon kulkuri, joka syntyi kymmenisen vuotta sitten vanhempieni navetassa. Lähistöllä kesämökkeilevä pariskunta kesytti Kallen, ja niin Kallen kesät menivät mökillä hemmoteltavana, talvet navetassa palellessa. Kyllähän Kallea yritettiin rivariin viedä, mutta muutamassa päivässä se karkasi ja ilmestyi kymmenien kilometrien päähän takaisin navetalle.
Kalle vanheni ja alkoi haluta elämäänsä ympärivuotista luksusta. Se jopa yritti häätää eräästä talosta alkuperäiset kissa-asukkaat pois, jotta pääsisi sinne elelemään herroiksi talvellakin. Suunnitelma tietenkin epäonnistui, ja Kallen tulevaisuus näytti yhä harmaalta ja ankealta. Ja tässä kohtaa minä päätinkin muuttaa kotiseudulleni takaisin...
Kalle asui luonani yhden vuoden. Suhteemme oli täydellinen viha-rakkaussuhde, joka toimi molemmin puolin. En koskaan ole ollut erityisemmin kissaihminen, joten alkuun oli hyvin hankalaa totutella ns. "loisen" elämiseen saman katon alla. Loisena pidin sitä sen takia, että mitä hyötyä kissassta oikeasti on? Koiran kanssa voi sentään leikkiä ja käydä lenkillä...Mutta eipä kyllä talvella yhtäkään hiirtä sisällä näkynyt.
Vihasin Kallea niinä pakkasaamuina, kun se venytellen katseli ikkunasta, kun tarvoin lumihagessa sen hiekkalaatikkoa kantaen autotallin taakse tyhjentämään. Paukkupakkasillahan oli aivan turha olettaa, että Kalle olisi viikseäänkään liikauttanut ulosmennäkseen...Vihasin Kallea keväällä, kun se juosten kiiruhti ulko-ovelle, kun itse menin keittiöön. Sen katseesta näkyi "Palvelia, avaa minulle oli!". Ja jos ovi ei auennut, piiskasi sen häntä kiukkuisesti puolelta toiselle. Tässä tilanteessa taisi Kallekin vihata minua.
Heti tullessaan luokseni Kalle joutui ankaralle dietille. Kanaa kermakastikkeessa ei enää näkynyt, vaan se sai totutella nappuloihin ja hyytelöliharuokaan. Jos katse voisi tappaa olisin kuollut joka aamu ensimmäiset kaksi kuukautta Kallen kurkistaessa ruokakupilleen ensimmäisen kerran. "Tätäkö mun pitäs syödä...?" Mutta niin vain nälkä vei aina voiton.
Kuitenkin en voinut olla ihailematta Kallen suloisuutta sen nukkuessa Sfinksimäisen uljaasti sohvanreunuksella, tai sen sirosti nuollessa etutassujaan. Ja kun se sohvanselkänojaa pitkin lähestyi takaraivoani pystyin jo aavistamaan, miten se kohta puskee hiuksiani. Ja kun nukahdin sohvalle saatoin herätä siihen, että se pesee hiuksiani...Rakas suloinen karvapalloseni...<3
Kalle oli helppo lemmikki. Talvella se nukkui, ilmojen lämmetessä sitä ei paljoa näkynyt. Yöt meni usein ulkona, aamulla se tuli kotiin nukkumaan. Ja niin se eräänä syksyiltana poistui yön pimeyteen, eikä sitä aamullakaan enää näkynyt. Lähdin töihin ja illalla palatessani kuulin, että se oli poissa, kokonaan.
Mitä Kallelle tapahtui? Sitä emme tiedä. Tiedämme vain, että se oli todennäköisesti tunteja virunut tonttimme kulmalla sisuskalut hajalla, aivovamman sokeuttamana. Naapurimme oli katin huomannut, ja soittanut äidilleni, kun autoani ei pihassa näkynyt. Äiti sen lopetettavaksi vei. Raukka oli päästänyt kauhistuttavan rääkäisyn tunnistaessaan äitini äänen. Ja ensimmäisen kipupiikin jälkeen Kalle oli venytellyt vielä viimeisen kerran, välittämättä kivusta jota oli tunteja kokenut. Ja silmänsä sulkiessaan ikuiseen uneen oli eläinlääkärikin sanonut: " Kyllä tämä on ihan kunnon kollin elämää elänyt arvista päätellen"
Ja niinhän se on. Sellainen se meidän kulkurimme oli, taisteluissa korvansa repinyt ja nenänsä halkaissut lämpöä ja rakkautta kaipaava vanha herra Kalle...<3
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Syöjättärien Halloweeeen
No nyt on meijän porukassa Halloweeniä juhlittu asiaan kuuluvin menoin. Valitettavasti kaksi meijän porukasta on jossain Egyptissä, eivätkä tiedä, mitä missasivat. (ja mehän ei varmaan menetetä mitään, ku ei olla niitten kaa reissussa...?;)
Halloween lähti liikkeelle omalta osaltani jo perjantaina, kun aloin kokkaamaan Ässille sapuskaa. Luomuksena tuli suklaakaurakeksijuustokakku ja pannukakkurulla jauheliha ruohosipulitäytteellä, sekä lisäksi dibbikasviksia.
Lauantaina huristelin Lahteen hakemaan neitokaisiani kotiini, onneksi käytiin samalla kaupassa, koska olin TODELLA PAHASTI aliarvioinut karkkien riittävyyden. Eihän yksi pussi olisi mihinkään riittänyt, joten onneksi ostettiin lisää, ja myös toinen dibbinen tuli tarpeeseen. Ja mun Halloweenin ehdoton pelastus oli Prismasta löytyneet kurpitsat! Jes!
Ilta lähti käyntiin lopulta kurpitsoiden silpomisella, ja ihan hyvännäkösiä niistä tulikin. Syötiin, saunottiin ja juotiin, ja laittauduttiin teeman mukaisesti Syöjättäriksi. Kenellä onnitui, kenellä ei... Itse näytin ainakin liian tavikselta, Sanna taas onnistui luomaan superhyvän ja pelottavan vampire lookin. Hyvä sille!
Baarissa kuitenkin missattiin pukukilpailu, koska jonotettiin ovella, kun mukaan haluavia kutsuttiin lavalle. Ei sen puoleen, ei meillä olis ollu mitään jakoa, koska voittaja parilla oli aika toimiva konsepti viillellystä morsiammesta ja ison veitsen kanssa heiluvasta sulhasesta. Baarissa aika meni tehokkaasti tanssiessa, ja sen huomasi seuraavana päivänä...korkokenkiä kun olen viimeksi käyttänyt muutama kuukausi sitten.
Nukahdettiin aika nopeesti kaikki, ja varmaan kuorossa kuorsattiin koko yö. Onneksi kelloja käännettiin yön aikana, joten kun koiraa lähdin kahdeksalta ulkoiluttamaan, sain kääntää kelloa, ja niin olikin taas tunti enemmän aikaa torkkua lisää. On kätevää asua mettän keskellä, niin saa rauhassa ulkoiluttaa koiraa legginseissä, yli-isossa hupparissa pienessä humalassa edelleen aamulla, edellisen illan pesemättömät meikit yhä naamalla...who cares?!?:)
Loppuun hieman kuvia tehosteeksi illasta. Teeman syöjättäret keksin kesällä Lapissa, ja sehän osuikin aika oikeaan. Meidän bileissähän nimen omaan syödään aina hyvin!
Halloween lähti liikkeelle omalta osaltani jo perjantaina, kun aloin kokkaamaan Ässille sapuskaa. Luomuksena tuli suklaakaurakeksijuustokakku ja pannukakkurulla jauheliha ruohosipulitäytteellä, sekä lisäksi dibbikasviksia.
Lauantaina huristelin Lahteen hakemaan neitokaisiani kotiini, onneksi käytiin samalla kaupassa, koska olin TODELLA PAHASTI aliarvioinut karkkien riittävyyden. Eihän yksi pussi olisi mihinkään riittänyt, joten onneksi ostettiin lisää, ja myös toinen dibbinen tuli tarpeeseen. Ja mun Halloweenin ehdoton pelastus oli Prismasta löytyneet kurpitsat! Jes!
Ilta lähti käyntiin lopulta kurpitsoiden silpomisella, ja ihan hyvännäkösiä niistä tulikin. Syötiin, saunottiin ja juotiin, ja laittauduttiin teeman mukaisesti Syöjättäriksi. Kenellä onnitui, kenellä ei... Itse näytin ainakin liian tavikselta, Sanna taas onnistui luomaan superhyvän ja pelottavan vampire lookin. Hyvä sille!
Baarissa kuitenkin missattiin pukukilpailu, koska jonotettiin ovella, kun mukaan haluavia kutsuttiin lavalle. Ei sen puoleen, ei meillä olis ollu mitään jakoa, koska voittaja parilla oli aika toimiva konsepti viillellystä morsiammesta ja ison veitsen kanssa heiluvasta sulhasesta. Baarissa aika meni tehokkaasti tanssiessa, ja sen huomasi seuraavana päivänä...korkokenkiä kun olen viimeksi käyttänyt muutama kuukausi sitten.
Nukahdettiin aika nopeesti kaikki, ja varmaan kuorossa kuorsattiin koko yö. Onneksi kelloja käännettiin yön aikana, joten kun koiraa lähdin kahdeksalta ulkoiluttamaan, sain kääntää kelloa, ja niin olikin taas tunti enemmän aikaa torkkua lisää. On kätevää asua mettän keskellä, niin saa rauhassa ulkoiluttaa koiraa legginseissä, yli-isossa hupparissa pienessä humalassa edelleen aamulla, edellisen illan pesemättömät meikit yhä naamalla...who cares?!?:)
Loppuun hieman kuvia tehosteeksi illasta. Teeman syöjättäret keksin kesällä Lapissa, ja sehän osuikin aika oikeaan. Meidän bileissähän nimen omaan syödään aina hyvin!
Kumpikohan nyt sitten loppujen lopuksi haukkasin ja ketä???
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)