Missä on joulun fiilis?

Ei, tänä vuonna ei vain lähde. Joulun fiilis on hukassa...:(
Tuhlasinko kaiken viime vuonna olemalla todella fiiliksissä???

Tunsin pienen poltteen joulun tunnelmasta muutama viikko sitten, silloin kun lunta satoi muutaman sentin. Ja sitten nekin suli, ja palasin takaisin synkistelyyn. Pakkasta on max muutama aste, on sekin edistystä kosteaan ja sateiseen ilmaan.

Olen yrittänyt kaikkea...koristelin työpaikalla kuntosalia joulukoristeilla-> ei vaikutusta
Olen paketoinut kaikki lahjat jo hyvissä ajoin -> ei mitään vaikutusta
Olen leiponut perinteiset itsenäisyyspäivän piparit, polttanut kynttilöitä monta viikkoa (sisällä ja ulkona) käynyt valitsemassa kuusen metsästä (tänään koristellaan, ehkä sitten tulee joulu?), kuunnellut Tarja Turusen joululauluja sekä raskaampaa joulua, juonut glögia (alkoholilla ja ilman!), silittänyt jouluverhot ja pöytäliinat esille laitettavaan kuosiin, lähettänyt joulukortteja, vaihtanut Ilonalle joulukaulapannan pääkallopannan tilalle, käyttänyt joulupallokorviksia, asentanut jouluvalot ulos....ja mitäköhän vielä? Jotain varmasti unohtui listasta, mutta anyways EI VAIN LÄHDE, NIIN EI VAIN LÄHDE....

Mistä sitten yleensä tulee se joulutunnelma? Yleensä se alkaa ensilumen myötä. Silloin alkaa poltella laittaa jouluvalot ulos. Nyt ei ole juurikaan lunta tullut, ja jouluvalot tuntuvat niiiin vaisuilta ilman sitä, samoin lyhtykynttilät....Teen yleensä jäälyhtyjä jouluksi, ja asettelen niitä pitkin pihaa...-> eipä ole ollut niin paljoa pakkasta, että olisi saanut tehtyä.

Edes edessä oleva viikon loma ei jotenkin lohduta. (paitsi alennusmyynnit lämmittää mieltä hieman.;))

No, tänään koristellaan kuusi, paistetaan kinkku, maistellaan punkkuglögiä ja tehdään joulutortut. Viimeinen setti ennen jouluaattoa, ja jos siitä ei joulu lähde, niin tulee kyllä kyyyynel...:(

Joulua odotellessa, viimeinen työpaivä puolessa välissä ja kotona luvassa siivousta.
Ankein terveisin Minde

PS. Äidin leikkaus oli viime perjantaina, rintasyöpä on ainakin tällä erää selätetty. Edessä vielä sädetyshoitoa ja tarkastuksia, mutta kaikki hyvin ainakin jouluksi.:) Äidin pikkutontut (lue lapset) siivoavat ja pyykkäävät ja isä joutui opetella kaupassa käyntiä.

PS2. Vuosi sitten kulutin joululoman tekemällä opinnäytetyötä ja pelaamalla wowia. Outoa, että oppari ja koulu on jo ohi... Tuli tässä vielä mieleen, että wow on kuulunut jouluuni ainakin viitenä viimeisenä vuotena, johtuuko tämä fiiliksen puuttuminen siitä?!?

PS3. Lapsena kaikki oli niin helppoa. Joulun sai vain hengata kotona ja katsoa telkkää ja keksiä kaikkea kivaa kuluttaakseen aikaa iltaa ja lahjoja odotellessa. Nyt kun on jo iso pitää käydä vanhemmilla, veljen luona, haustausmaalla ym....puuduttavaa paikasta toiseen liikkumista!

Olenko nyt aikuinen?

Nyt, ihan oikeasti yritän aktivoitua!:)

Viime aikoina minua on mietityttänyt oma elämä ja se, miten asenteeni sitä kohtaan on muuttunut. 

Olen korkeasti koulutettu, minulla on vakituinen työpaikka ja säännöllinen kuukausipalkka. Asun omakotitalossa, minulla on koira ja oma auto. Herään aamulla aina samaan rutiinin, olen päivät töissä ja illat koiran kanssa. Siivoan ja käyn kaupassa, maksan itse omat laskuni.

Olen henkisesti tasapainoisempi, edelleen hyvin väsynyt, mutta en koe enää olevani masentunut. En kaipaa perheenlisäystä, mutta kannan vastuun itsestäni eri tavalla. Melkein voisi sanoa, että olen alkanut paremmin hyväksyä itseni ja sen, miten reagoin eri asioihin. Stressaan edelleen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta nykyään tarvitsen sille todellisen syyn. 

Sanotaan yläasteen alusta saakka olen ajatellut, etten halua elää vanhaksi. Täysi-ikäiseksi saakka olin edelleen sitä mieltä, että teen itsemurhan ennen 25 ikävuottani. Tämä sen vuoksi, että tuohon ikään mennessä olisi opiskelut opiskeltu ja aika olisi siirtyä "aikuisen" vastuulliseen ja rutinoituneeseen elämään. Ajattelin, että lähipiirini odottaa minulta vastuun kantamista, työelämään siirtymistä, avioitumista ja perheenlisäystä. Tiedän tämän kaiken olevan vain pääni sisällä syntynyttä harhaa, sillä todellisuudessa olen aina itse saanut määrätä elämäni suunnan. Silti olen aina päätökseni tehnyt sen mukaan, mikä on tuttua, turvallista ja mitä ajattelen minulta odotettavan.

Lapsuuteni oli aivan onnellinen. Sain elää luonnon keskellä, rajani olivat suhteellisen tiukat, mutta aina neuvoteltavissa kun oli niitä aikaisemmin noudattanut. Minua ei kiusattu tai muutakaan epämiellyttävää, ja kavereita minulla on aina ollut. Sosiaalisesti en ole kaikkein aktiivisin, eikä kavereita ole paljon. Ne ihanat ihmiset jotka elämässäni ovat vuodesta toiseen pysyneet ovat arvokkaampia kuin lukuisampi etäisempien ystävien määrä.

Koin aina, ettei minua ole tarkoitettu tähän maailmaan. Välillä on ollut pitkiäkin masennuskausia, itkuisia hetkiä ja ahdistusta. Pinttynyt ajatus jostakin paremmasta jossakin muualla on edelleen takaraivossani. Sonata Arctican biisi Misplaced kuvaa erittäin hyvin sen, miten ajatusmaailmani on muodostunut.

"Sometimes I feel so out of time and place, trapped in a maze

As if I was lost in someone else's life...

The values I should keep in high regard don't mean a thing to me


Do you ever feel a need to go back in time? A dream of mine...

To travel far away and one day steal back my life

In the end all I can do is to learn I live in a dreamland


This time was not made for me,

I have nowhere to land, no place to rest,

Like a bird, without a nest, I'm gliding

Under the clouds, forevermore


How much suffocated anxiety can be held within?

I was found guilty to a crime against myself.

No need to hear the words again,

I live and I'd die for my dreamland


This time was not made for me ...


I'll never have a chance, I can't understand

I'm a misplaced man

How could this backward land

Learn to understand my dance

what it's like, when every single smile hurts...


I have never felt like home here

Always missing something

People aren't connecting

Am I a misplaced soul?


I live in a perfect Hell, I try finding my wishing well

when I drop my last tear, I have to accepted this lie


A true saint, that I am not, you have  never seen me

'Cause I have always been there, standing by your side


I'll never have a chance, I can't understand

I'm a misplaced man

How could this backward land

Learn to understand my dance

what it's like, when 


Every single moment pains me...

Never felt like home here

I am missing something

My soul's in a wrong shell?" 

Tulihan pitkä litania, mutta hyvin minua kuvaava.  :)

Harvat ihmiset oikeasti tietävät, miten syvää ahdistukseni ja vihani tätä maailmaa 

kohtaan ovat olleet. En ole viillellyt itseäni tai satuttanut muutenkaan tarkoituksella. 

Siinä ei mielestäni ole mitään järkeä, paitsi jos haluaa huomiota hakea. 

Harva tietää, miten olen suunnitellut paikan, jossa haluan kuolla, ja tavan jolla elämän

itseltä vien. Suurin syy siihen, etten ole tätä tehnyt on rakkaimmat ihmiset elämässäni. 

Miten voisin satuttaa kaiken minulle antaneita vanhempiani niin pahasti?

Suhtautumiseni kuolemaan on uteliaan pelokas. Kuinka monesti olenkaan ajatellut 

pimeää ja tyhjää moottoritietä ajaessani kuinka pienellä nykäisyllä ajaisin niin pahasti 

ulos, ettei paluuta enää olisi. Olen painanut tyynyn kasvoilleni vain testatakseni miltä 

hengityksen salpautuminen tuntuu.Olen miettinyt monesti kuinka paljon viinaa ja 

lääkkeitä tarvitsen, jotten enää siitä selviytyisi.

Aikoinaan haaveeni oli kuolla hukkumalla.

Olen aina pitänyt siitä, että saan olla yksi. Koirien kanssa lenkillä luonnossa, lukea kirjaa 

rauhassa tai kuunnella musiikkia kappaleiden sanat edessäni ja miettiä niiden merkitystä.

Vanhempieni koirat olivat lapsena minun elämäni ja turvani. Olin 17 kun Cindy 

lopetettiin. Ensimmäistä vuottani lukuun ottamatta olimme olleet erottamattomat, 

kasvaneet yhdessä ja luoneet erikoisen suhteen , jota kukaan muu ei voi ymmärtää. 

Se oli jotain yliluonnollista.

Kun Cindy oli poissa, murruin kokonaan. Tyhjyys joka jäi sisälleni oli tyrmäävä. 

Ja kun Noppa (Cindyn ensimmäisestä pentueesta) lopetettiin puoli vuotta myöhemmin

tunsin, miten lapsuuteni tärkeimmät osat olivat poissa. Olen itkenyt näiden koirien vuoksi 

enemmän kuin minkään muun. Tiedän, että jostain saattaa tuntua tyhmältä itkeä koirien 

vuoksi ja surra niitävuosia, mutta ehkä tämä kertoo siitä, miten olen säästynyt 

elämässäni oikeasti läheisien ihmisten menettämiseltä. 

Vaikka en itse asetakaan koiria ihmisystäviäni alempiarvoiseksi menetykseksi.

Tästä tekstistä tuli pitkä. 

Puen sanoiksi asioita, joita en suoraan ole aikaisemmin kirjoittanut. 

Lukiossa erilaisten novellien ja runojen kirjoittaminen tuntui helpottavalta, 

sitä ennen Nightwishin musiikki ja kirjat.

Ilona on ollut viimeisin pelastukseni. 

En tiedä olenko oikeasti henkisesti kasvanut viimeisen vuoden aikana, vai saanko kiittää 

kokonaan tuota karvapalloani? Vuoteen en ole miettinyt kuolemaa. Kuten aikaisemmin 

mainitsin, olen yhä hyvin väsynyt, mutta en koe olevani masentunut. Edes tieto siitä, 

että Äitini sairastaa rintasyöpää ei saanut minua epätoivon partaalle, vaan uskon kaiken

järjestyvän. Ennen reaktioni olisi ollut toinen. Nyt minusta on tueksikin, ennen olisin

mahdollisesti vetäytynyt yksin sivuun murehtimaan.  

Siitä, onko tämä elämä minua varten en ole vieläkään varma. Tiedän vain, että 

uteliaisuuteni koskee nykyään myös elämää, ei vain kuolemaa.

No, ehkä ensikerralla jotain positiivisempaa, ja toivottavasti myös lyhyemmällä 

aikavälillä kuin nämä kirjoitukset ovat olleet.:)

Joulunodotusta kaikille! Toivotaan enemmän lunta ja pikkupakkasia!

-Minde 

PS. Tuntuu että tässä jäi paljon sanomatta...palaan ehkä aiheeseen kunhan saan

ajatukset kasaan. Olen pahoillani fontin ja rivivälin muunteluista.

Ei suostu tämä minua tottelemaan.:)